Kolumni Kokemäen Joulu lehdessä 2009

Suomi rauhanturvaajana – mikä on roolimme tulevaisuudessa

Suomella on kunniakkaat perinteet rauhanturvaamisen suurvaltana. Suezilta vuonna 1956 alkanut toiminta on jatkunut laajana osallistumisena Kyproksen, Golanin, Balkanin ja viime vuosina Afganistanin ja Tsadin operaatioihin. Sen lisäksi suomalaisia, lähinnä ammattisotilaita, on osallistunut sotilastarkkailijoina yksittäisinä sotilaina tai pieninä ryhminä moniin eri operaatioihin myös kaukaisilla alueilla.

Suomen osallistuminen YK:n rauhanturvaoperaatioihin oli alkujaan osa omaksumaamme puolueettomuuspolitiikkaa. Halusimme korostaa YK:n roolia ja toimia kylmän sodan maailmassa aktiivisesti liennytyspolitiikassa ja konfliktien jälkihoidossa. Konfliktien jälkeisessä tilanteessa osapuolten suostumuksella sinibaretit tulivat osapuolten väliin turvaamaan haurasta rauhantilaa. Näissä olosuhteissa suomalaisten harkitsevuus ja monenlaiset siviilitaidot auttoivat välttämättömän luottamuksen rakentamisessa YK-joukon ja osapuolten välille. Työkaluina aseet jäivät taka-alalle rauhanturvaajien auttaessa väestöä rakennusmiehinä, autonkorjaajina tai jopa lääkäriavun antajina. Ero toimintatavassa verrattuna ammattiarmeijoiden sotilaisiin oli suuri.

Merkittävä muutos rauhanturvaamispolitiikkaan tapahtui Jugoslavian hajoamissodan jälkeistä rauhanturvaoperaatiota perustettaessa. Taustalla oli YK:n traumaattinen kokemus Bosnian sodan aikana, kun vähäiset resurssit ja riittämättömät toimivaltuudet eivät mahdollistaneet muslimisiviileihin kohdistuneen verilöylyn estämistä Srebrenicassa. Suomi oli kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa 1990-luvun alussa liittynyt Nato:n rauhankumppanuusohjelmaan. YK:n uskottavuus muslimiväestön keskuudessa oli menetetty, tarvittiin sotilaallisesti vahvempi toimija. Syntyi suunnitelma perustaa YK:n valtuuttama rauhanturvaoperaatio Bosniaan Naton johdolla ja yhteistyössä Venäjän kanssa. Tähän koalitioon haluttiin välittäväksi toimijaksi puolueettomia maita. Suomi näki välttämättömäksi edesauttaa uuden, laajapohjaisen operaation syntymistä ja päätti osallistua IFOR-nimen saaneeseen operaatioon. Luonteeltaan IFOR oli perinteisten rauhanturvaoperaatioiden kaltainen. Uutta oli se, että operaatiota johti Nato. Samaa kaavaa noudatti IFOR:ia seurannut SFOR-operaatio samoin kuin vuonna 1999 käynnistetty KFOR-operaatiossa Kosovossa. Nyt Bosnian sotilasoperaatiota johtaa Euroopan unioni, ja tavoitteena on muuntaa operaatio siviilikriisinhallintaoperaatioksi.

Suomi on ollut mukana niin ikään YK:n valtuuttamassa Afganistanin ISAF-operaatiossa alusta alkaen, kuitenkin pienehköllä joukolla. New Yorkin terroristi-iskun jälkimainingeissa kansainvälinen yhteisö halusi lopettaa Afganistanin Taleban hallinnon, joka tuki kansainvälistä terrorismia, harjoitti laajamittaista huumekauppaa ja polki räikeästi ihmisoikeuksia, erityisesti naisten oikeuksia. Operaatio siirtyi NATOn johtoon elokuussa 2003. Lokakuussa 2003 YK:n turvallisuusneuvosto laajensi ISAFin mandaatin koskemaan koko Afganistania. Operaatio oli alun perinkin ”rauhaan pakottamisoperaatio” maan eteläisissä maakunnissa. Suomen toiminta-alueella maan pohjois-osassa tilanne muistutti alun perin ainakin jossain määrin perinteistä rauhanturvaoperaatiota; joukkojen tehtävä oli varmistaa hauraan rauhantilan jatkuminen mm. siviiliavun antamisen mahdollistamiseksi. Tilanne on kuitenkin muuttunut kesän ja syksyn 2009 aikana huonompaan suuntaan. Eteläosien sisällissota on levittäytymässä myös pohjois-osiin. Maan poliittinen tilanne ei ole kehittynyt toivotulla tavalla kohti demokratiaa, vaikka tärkeitä edistysaskeleita mm. tyttöjen koulunkäynnin osalta on saavutettu. Näissä olosuhteissa myös suomalaisten joukkojen tehtävät ovat pitkälti tavanomaisten taistelujoukkojen tehtäviä, eikä suomalaisten siviilitaustasta johtuvalle erityisosaamiselle ole paljoa käyttöä. Siksi onkin tarkkaan arvioitava, millaisella panoksella Suomi voi tehokkaimmin auttaa Afganistanin kansaa. On pidettävä mielessä, että kriisinhallintaoperaation perimmäinen tavoite on auttaa afganistanilaisia itseään hallinnoimaan ja kehittämään maataan. Poliisin ja oman armeijan kouluttaminen ja oikeuslaitoksen rakentaminen ovat tässä työssä keskeisiä tehtäviä. Suomen tulisikin siirtää Afganistanissa painopistettä jatkossa siviili-kriisinhallinnan suuntaan. Yleisenä periaatteena on muutoinkin lähdettävä siitä, että aktiivisiin taistelutoimiin kriisinhallintaoperaatioissa lähetetään palkka-armeijoiden sotilaita, jos sellainen toiminta ylipäätään joskus nähdään perustelluksi. Suomalaisia, asevelvollisuuteen perustuvan armeijamme sotilaita ei pidä lähettää tällaisiin toimiin Suomen rajojen ulkopuolelle.